Edellisestä blogista onkin tovi aikaa. En ole tässä välissä aiemmin kokenut runoilun tarvetta ja poltetta kertoa missä mennään. Olen kokenut itselleni olevan eniten hyötyä kirjoittaessani ajatuksiani talteen “aallonharjalta”, eli silloin kun peli taas kulkee. Sitä kautta pystyy parhaiten heijastelemaan omia huomattuja virheitään ja kehittämään peliä edelleen. Jos kirjoittaa keskellä harmitusta ja pettymystä, ei vielä tiedä mistä puristi ja mikä meni vikaan.

Välissä on ehtinyt olla muutamat isommat kinkerit (mm. SM, European Masters, MM, EM ja parigolfin SM), joten lähdetään perkaamaan tapahtuneita. Aloitetaan SM-kisoista Turun Lausteella.

SM-kisat – Still undefeated in Turku?

SM-kisat ovat aina lähellä sydäntäni. Olen päätynyt lajin pariin siinä kohtaa, missä Jesse Heinonen voitti Turun Lausteella toisen peräkkäisen Suomenmestaruutensa. Päätin, että minusta tulee kahden ensimmäisen vuoden aikana Suomen mestari. Nyt kun SM-kisat palasivat Lausteelle, olisikin ollut melko eeppistä saavuttaa vihdoin tuo alkuperäinen tavoitteni juuri  Lausteella. Nyt se jäi yhden heiton päähän. Ehkä hyvä niin, koska nälkäni vain kasvoi entisestään. Hyvä ystäväni Erno totesi: “Noh, tuo on minun kirjassani jo aivan sama homma”. Niin se ehkä oikeasti olikin.

Totesin jossain kohtaa, että yksittäisen kisan suhteen on turha asettaa tavoitteita. On turha määrittää omaa hyvyyttään jonkun yhden tietyn kisan perusteella. Mielummin haluan sallia itselleni satunnaiset epäonniset kierrokset, pyrkien samalla kehittymään jatkuvasti keskiarvoisesti paremmaksi pelaajaksi. Alkukausi lähti todella huonosti liikkeelle talven sairastelujen vuoksi, joten odotusarvoni on ollut pitää aiemmin ansaittu tasoni samana; erittäin perusteltu tavoite, ottaen huomioon lähtökohdat kauteen.

Olin ennen tuota SM-kisaa kisannut vain yhden PDGA:n alaisen kisan Lausteella, minkä voitin ylivoimaisesti 7 heitolla (Grip EQ Tour 2015, Lauste). Moni tuntui ajattelevan, että päällimmäisenä olisin pettynyt tuohon tappiooni? En lainkaan. En näe kokonaista kisaa itsearviointini välineenä; enemmän kiinnitän huomiota siihen, miten hyvin olen saanut itseni käyntiin heti ensimmäisesetä heitosta lähtien ja miten olen pystynyt pitämään/parantamaan peliäni kisan edetessä. Määrittelen oman tasoni pitkän ajan keskiarvon perusteella, mihin rating-pisteet ovat oiva väline; vaikka moni niistä turhaan ahdistuukin. Niiden kohdalla pätee yksinkertainen totuus – mikäli heität paremmin kuin muut kisassa, olet yleensä parantamassa omaa tasoasi.

Ensimmäisen kierroksen jälkeen olin sijalla 45., siitä nousua seuraavilla kierroksilla > Jaettu 4. > Jaettu 3. ja lopulta Jaettu 2. (Sudarin jälkeen palkintosija 3.). Tiesin ennen kisaa itse, että pystyisin pitämään kaikki pojat takanani omalla pelilläni – kertoo jotain itsevarmuudestani tällä hetkellä. Kämmenheitot toimivat, rystyheitot lentävät pidemmälle ja tarkemmalle kuin koskaan ja puttia en pelkää – en lainkaan. Pasi Koivu joskus kirjoitti, että “Kaverista näkee haluaako hän voittaa vai pelkääkö hän häviämistä”. Tuon luettuani tajusin, että olen kehittynyt henkisesti pelissäni uudelle tasolle. En enää pelkää hävitä, vaan haluan vain ratkaista pelin omaksi edukseni.

Sinne meni se titteli.. Noh, on mulla vielä Vaasa.

#stillundefeatedinVaasa

Mitä jos…?

Jossitteluhan se vasta kivaa onkin, eikös? Olisinpa pelannut kaikki, myös ensimmäisen kierroksen kuten 3 seuraavaa? Olisin “murhannut” muut tuloksellani; jälleen 7 heiton voitto. Mutta kun ihminen on kokonaisuus. Jokainen kierros on erilainen luonteeltaan, erilainen valmistautumiseltaan ja erilainen kropan tuntemuksiltaan. Jokaiseen tulee osata valmistautua eri tavalla ja kunnioittaa sen kierroksen lainalaisuuksia.

Ensimmäinen kierros antoi liikaa etumatkaa kavereille. Mitä siis meni vikaan? Kolme seuraavaa olivat sitä tasoa, mitä tiesin osaavani pelata. Kroppa tuntuu kestävän ja heitot löytävän riittävän hyvällä prosentilla kohteeseen. Aiemmin kaudella olen monessa kisassa epäonnistunut ensimmäisellä kierroksella, parantaen seuraavilla kierroksilla selkeästi peliäni. Tajusin jälleen kisan jälkeen, etten valmistautunut kisaan oikein. Olen rytmittänyt valmistautumistani jokseenkin seuraavasti: pari viikkoa ennen kisaa paljon erilaisia heittoja, viikkoa ennen aloitan heittämään vain kisassa käytettävillä kiekoilla tarkkuutta vaativia heittoja/linjoja ja viimeisest päivät lepäilen/ylläpidän heittovirettä vähän omaa kroppaa lukien ja luottaen omaan arviointiini – välillä pidän vain lepoa, toisinaan parhaalta tuntuu käydä hieman heittämässä herkistäviä treenejä. Pidin ennen kisaa pari päivää taukoa ja aloitin uudelleen herkistelyn tiistaina ennen torstaina alkavia kisoja.

Jälkiviisaana on hyvä todeta, että ensimmäinen päivä tuntui kisoissa heittojen suhteen siltä, miltä viimeisen valmistelu-/herkistelypäivän pitäisi lepopäivien jälkeen tuntua; kroppa juminen ja hyvin levännyt; heitot siis eivät vielä napsuneet kohdilleen. Viimeiset valmistelupäivät tuli siis toteutettua väärin ja päivää liian myöhässä. Aina oppii ja keksii omasta kropastaan uutta.

Kuten sanoin, jossittelu on mukavaa, muttei vie mihinkään. Täytyy vain löytää tapahtuneista aina se oppitunti ja pyrkiä kehittämään sen avulla tekemistään.

Kaikki kunnia Leolle. Hän suoriutui noista kaikista elementeistä parhaiten ja ansaitsi mestaruuden. Onnittelut treenikaverille, matkakumppanille ja tiimitoverille!

#raisethebar #onadailybasis