Sau! Olisihan tässä kauden mittaan ollut vaikka ja mitä kerrottavaa, mutta kootaan nyt kerralla yhteen koko paketti. Kausi 2016 on ollut hyvin erilainen kuin aiemmat. Olen kisaillut hyvin vähän. Päätin jo alkukaudesta, että kisaan vain harvakseltaan ja panostan EM-kisoihin. Toisaalta, päätös on ollut ihan hyvä, sillä työn ja opiskelun ohella kisaileminen ei pidemmän päälle ole kovin hyvä ratkaisu ihan ajan puutteen vuoksi. Hyvä päätös myös siksi, että olen ehtinyt oikeasti treenata.

Protour

Päätin kisata kokonaisuudessaan koko ProTourin. Ensin oli Tammisaaren osakillpailu, jossa sijoituin kolmanneksi. Kolmas sija tuli ehkä hieman yllätyksenä, sillä taisin olla 5. ennen finaalikierrosta. En siis pelannut kovinkaan hyvin. Lähestymispeli takkuili. Vaasan osakilpailu kesäkuussa oli aika mielenkiintoinen. Sää oli sateinen ja myrskyisä. Kilpailun yksi kierros peruttiinkin huonosta säästä johtuvasta aikataulun venymisestä ja ukkosen vaarasta. Edelleen lähestymispelin kanssa ongelmia. Täältä sudarin jälkeen 2. sija. Oli muuten elämäni ensimmäinen sudari

Prototurin Lahden osakilpailuun en päässyt ja viimeinen osakilpailu pelataan ensi viikolla Kankaanpäässä. Asetelmat kokonaiskisassa ovat aika hyvät. Vielä on mahdollisuudet vaikka kokonaiskilpailun voittoon!

SM-kisat

SM-kisoihin lähdin hyvillä mielin. Olin ollut Turussa koko kisaviikon ja saanut treenattua rataa hyvin. Koko kisan ajan pystyttelin 3-4 sijalla. Kisasta voisin nostaa esiin kolmannen kierroksen, joka oli erityisen huono. Huono peli johtui mielestäni tuulisesta säästä. Nyt kun jälkeen päin miettii, niin oliko se tuuli nyt niin kova? No ei. Huono kierros johtui tekemistäni virheistä. Heitin tuuleen samoilla kiekoilla, mitä olin pelikirjaani ajatellut. Pysyin siis pelikirjassa, en miettinyt sääolosuhteita. Oma moka siis. Viimeiselle kierrokselle lähdettiin asemissa pronssitaisto minä vs. Anna (Elo) ja voittotaisto Henna (Blomroos) vs. Eveliina (Salonen). Kierroksen puolivälin aikaan peli kääntyikin kuitenkin niin, että taistelu käyntiinkin minun ja Hennan kesken hopeasta. Eve meni menojaan kärjessä ja Anna oli jäänyt minun taakse. Vaikka Henna johti minua 14 heitolla finaalikierrokselle lähdettäessä, sain kurottua eroa kiinni jopa 11 heittoa. Parhaimmillani olin vain 3 heiton päässä hopeasta. Kiri ei riittänyt ja pronssi näistä kisoista. Olen tyytyväinen

Muut kisat

Alkukaudesta harmitti, kun en päässyt Dutch openiin. Lyhyen pelaajaurani kaikki kaudet on aloitettu Hollanista, mutta tällä kertaa aloitus Kööpenhaminasta, Tanskasta. Ihan ok peliä siellä ja kolmas sija kotiin vietäväksi.  Oulu Open oli heinäkuussa. Tässä kisassa taisi kaikki onnistua. Tämä oli kisa, mistä en kovinkaan löydä parannettavaa. Voitto kotiin. Wauhtipyörä open juuri ennen EM-kisoja oli lähestymispeliongelmainen, mutta toinen sija sieltä. EM-kisojen jälken LAN&WAN open extempore -kisana oli menestys ja voitto sieltä.

 

Aika ennen EM-kisoja

Pitkä kesäloma ja päätavoite EM-kisoissa. Nyt oli asiat hyvin Olin tosi iloinen, että mulla oli oikeasti aikaa treenata EM-kisoihin ja treenipuitteet olivat aina tuossa nurkan takana – ihan kirjaimellisesti. Kävin treenaamassa väylän tai pari per päivä ja höntsäilin kiekonheittoa muuten vain. Se koko kauden piinannut lähestymispeliongelma oli saatava kuntoon. Miten voi olla, että 40-60 metriset heitot putterilla (tai midarilla) voi olla niin hankalia? Perus frisbeegolfheitto I would say. Sain rauhassa treenata rataa ja miettiä miten haluan väylät heittää. Kotiradan hyviä puolia oli se, että etäisyyksien arvioiminen, tai itseasiassa niiden tarkka tietäminen, oli etu. Monta kertaa mietin, että arvokisoihin tulisi juuri näin valmistautua – rauhassa ja huolellisesti. On ihan eri asia mennä kisapaikkakunnalle muutamia päiviä ennen kisaa ja treenata rataa kunnolla 1-2 päivää ja sitten kisata.

Vaikka Meri-Toppila onkin tuttu paikka, uusien väylien pelikirjan tekeminen joidenkin väylien osalta tuntui haastavalta. Ihan ensimmäisenä väylä 17, jota treenasin ainakin 4 eri tavalla, enkä siihen meinannut löytää hyvää ja varmaa ratkaisua. Toinen oli väylä 5, joka jo Meri-Toppilan kiinteällä radalla on vaikein väylä. Kiekon sijoittaminen avauksella sellaisen paikkaan, että pystyin anhyzer-heitolla jatkamaan korille ei ollutkaan niin helppoa. Kolmas hankaluus oli väylä 6, jonka toinen heitto oli itselle erityisen hankala. Hankalaksi siihen teki sen, että aina jäin toisella heitolla sellaiselle etäisyydelle korista, että jouduin painimaan lähipeliongelmani kanssa. En osannut sijoittaa kakkosheittoa oikealle paikalle.

Olin koko kauden odottanut näitä kisoja. Nyt kun kisat olivat alkamassa, minua ei edes jännittänyt. Ensimmäinen kierros tuntui viikkokisoilta (jos asian noin voi ilmaista). Tulin radalle kotoa ja olin tehnyt aamulla ihan niitä omia perusjuttuja. Tuntui hassulta. Peli oli alkuun hyvää. Mulle on erityisen tärkeää, että saan hyvän alun – että se ensimmäinen putti uppoaa ja pari ekaa väylää menee hyvin. Näin saan itseluottamusta koko kierrokselle. Loppuun kuitenkin otin muutamia tyhmiä bogeja, jotta jäi sitten analysoitavaa illaksi kotiin En  siis ollut täysin tyytyväinen peliini, tiesin pystyväni parempaan. Toinen kierros oli aivan kamala. Hyi että. En tiedä mitä tapahtui. En päässyt vauhtiin oikein mitenkään ja kaikki asiat tuntuivat älyttömän hankalalta. Ensimmäisellä väylällä putti alarautaan, toista väylää en edes muista, kolmannella väylällä melkein birdie, mutta bogi korttiin….uuuh. Ja kun se hyvä alku on aina niin tärkeä. Ensimmäisen kierroksen jälkeen olin kisaa johtavasta Eveliinasta 7 heittoa jäljessä ja toisen kierroksen jälkeen jo 17 heittoa. Se oli paljon se. On inhottava tunne palata peliä, kun ei onnistu. Miksi ei onnistu. En tiedä. Murheissani muistan sanoneeni Holapan Vellulle (joka katsojana radalla näin) toisen kierroksen loppupuolella, että ”Mähän otan vielä näistä kisoista mitalin”. Vellu taputti olkapäähän: ”Nyt on oikea asenne”

 

Sitten olikin jo perjantai ja kolmas kierros aluillaan. Edelleenkään ei jännittänyt. Vaikka olin päättänyt kisata kisan heitto kerrallaan, niin nyt päätin (ja tiesin), että nyt on aika hyökätä jos tässä meinaa vielä sijoituksista pelata. Sittenpä se lähtikin rullaamaan. Peli oli sitä omaa minua ja se tuntuikin hyvältä ja normaalilta. Tuloskin sitten sen mukainen, +1 ja enää olin 6 heittoa kisaajohtavaa Eveliinaa takana.

Finaalikierros meni aika jännittäväksi, sillä mä pystyin ottamaan kisaa johtavan Eveliinan kiinni. Olimme väylän 15 jälkeen tasoissa. Siis mitä ihmettä. Kahdessa päivässä otin Eveä kiinni 12 heittoa! 12 HEITTOA!? Se on paljon se. Yhtäkkiä tilanne olikin se, että taistelin kultamitalista. Minulle tarjoiltiin toista kultamitalia putkeen. Mutta mitä sitten tapahtui. Ensin 16 väylällä huonon lähipelini ansiosta korttiin bogi ja samantien Eve takaisin kärkeen. Ja sitten, kohtalokas väylä numero 17. Olin pelannut väylän hyvin aiemmilla kierroksilla, mutta nyt – avaus pitkäksi, lähestyminen pitkäksi…kun taas muut tytöt onnistuivat birdiellä tai par-tuloksella. Sinne meni kulta. Viimeisellä väylällä lähestyminen pitkäksi outtiin – sinne meni hopea.

18 väylän lähestymisheiton jälkeen kyyneleet tuli silmiin. Tässäkö se nyt oli. Koko kauden odotettu kisa, joka huipentui jännäksi voittotaisteluksi ja lopulta päättyi näin. Kyllähän se harmitti. Ja onhan tämä kuitenkin urheilulaji ja urheilua, joten tunteita saa ja myös pitää näyttää. Mietin kahta viimeistä väylää vielä varmaan pitkään ja sitä miten menetin ensin kullan ja sitten hopean…joten kerrataanpa vielä. 17 väylä osoittautui jo treeneissä hankalaksi. Vaikka onnistuin väylällä kisan aikana, sillä ratkaisevalla hetkellä epäonnistuin. Itseasiassa samaisella väylällä olen menettänyt myös SM-hopeani (vuonna 2014), senkin Eveliinalle. 18 väylän lähestyminen vei minulta hopean. Ja mikä onkaan ollut koko kauden ongelmakohta – no ne 40-60 metriset lähestymisheitot.

 

Oikeasti olen iloinen siitä, että sain mitalin. Tavoitteenani oli saada mitali ja sen sain. Ja onhan se toinen arvokisamitalini peräkkäisistä kisoista. Mitali on aina mitali – varsinkin arvokisa-sellainen. Pitää olla tyytyväinen. Ja olenkin. Mulla on ollut hurja määrä tukijoita, joista erityiskiitos Artulle. Kiitos caddeilystä ja kaikesta muustakin tuesta mitä koko kesän oot mun eteen tehnyt. Kiitos myös minun tiimille, Team Powergripille. Pretty good! Myös sponsorilleni Discmanialle suuri kiitos! Ja mieleen jäi myös Holapan Vellu, joka tsemppaa ja kannustaa. Eikä unohdeta tietenkään Oulun frisbeeseuraa!

 

Kotikisojen hyvät ja huonot puolet

Arvokisat kotikisana oli erikoinen ja erilainen kokemus. Kisafiilikseen pääseminen oli hankalaa, tai kun ei sitä oikeastaan koskaan oikein tullut. En sano, että se olisi huono asia, mutta erikoinen asia. Kun pelaat kotipaikkakunnalla, teet kisan ympärillä niitä omia normaaleja asioita, nukut yöt omassa sängyssä ja kastot illalla telkkaria omalla kotisohvalla, haet postin postilaatikosta, niin erityistä kisajännitystä ei koko viikon aikana puhjennut. Täysin eri asia olla reissussa, mahdollisesti ulkomailla, asua hotellissa tai majoittua kimppakämpässä, ajella autolla pitkin outoja katuja ja syödä ulkona, pelata tuntemattomammalla radalla ja olla turistina mukana kisassa. Jälkimmäinen tuo minulle kisajännitystä, jota ehkä jäin kaipaamaan.

Hyvä puoli kotikisoissa kuitenkin se, että pystyy treenaamaan paljon paremmin. Rata on tuttu ja olosuhteet tuttuja. Ja se, että saa rauhassa treenata. Onhan se tietty edullisempaakin kotoakäsin käydä kisaamassa.

 

Loppukausi

Kausi minun osalta on jo lopuillaan ja se päättyykin ensi viikonloppuna Kankaanpäähän protourin osakilpailuun. Kaiken kaikkiaan onhan tämä ollut hyvä kausi. Kaikista kisoista palkintopallisija, löytyy voittoja, hopeaa ja pronssia. Nyt kun mä katson tuota pronssimitalia tuossa, niin se kertoo kyllä aika hyvin mun tästä kaudesta. Hyvää peliä, mutta ihan ei sitä kirkkainta kuitenkaan. Vaikka en olekaan kisaillut kovinkaan, niin olen tänä kesänä heittänyt kiekkoa enemmän kuin muina kesinä. Ollut aika rentoa! Tykkään!

Ja kyllä tuo pronssimitali näyttää aika hyvältä

Jenni