Jes, voitto! Wuhuu, peli kulkee! Kamoon, ei yhtään puttimissiä!
Olipa huono kisa. Pelasin alle oman ratinkini. Putti hukassa.

Frisbeeaiheisia blogeja kun lukee ja seuraa, niin usein kirjoitukset hehkuttavat onnistumisia ja hyviä kisoja jne. Useimmin saadaan lukea blogeja otsikon ensimmäisen rivin “Jes, wuhuu, kamoon” -aiheisia tekstejä. Joku joskus mulle mainitsi, että miksi kirjoittaa siitä, että peli ei kulje ja ketä nyt kiinnostaa kisasijoitus ”viimeinen”. Jos nyt kuitenkin ajattelee lajia urheiluna, niin tuleehan niitä epäonnistumisia ja aina ei voi olla paras…niin tai no jos ei oo McBeth  Onhan se enemmän kuin kivaa, kun peli kulkee ja tulee menestymistä…ja miten se sanonta meneekään – vain voittaja muistetaan – mutta jos ei olla siellä McBethin tasolla, niin voiko odottaa, että aina, siis aina, onnistuu. Eli tämä teksti nyt sit käsittelee tuota otsikon alempaa riviä.

Kausi 2015 on ollut omalla kohdalla erittäin vaikea. Mulla oli hyvä treenitalvi takana. Panostin treenaamiseen ja harjoittelu oli hyvää ja huolellista. Treenasin määrätietoisesti puttia ja tavoitteena oli saada heittoon pituutta. Hallitreenit sujui hyvin, kiitos hallivuoroista Oulun frisbeeseura! Hyvällä fiiliksellä siis. Lisäksi olin tosi innoissani alkavasta kaudesta uuden sponsorin, Discmanian, myötä ja totuttelin uusiin kiekkoihin, ja nopeasti löytyikin bägiin loisto sisältö.

Alkukausi oli aika kisatäyteinen. Koko homma alkoi Dutch Openista huhtikuun alussa ja kisat menikin oikein hyvin. Sijoitus 2. ja vain yhden heiton hävinneenä voittajalle. Jotain viilattavaa jäi omasta pelistä, mutta niinkai se aina  Kaiken kaikkiaan oikein mainio kauden aloitus  Huhtikuussa oli myös Copenhagen Open, joka siten menikin ihan päinvastaisesti. En pelannut itseäni edes finaaliin. Olin tosi pettynyt. Toukokuussa saikin reissata ensin Poriin ProTourille, sitten Taliin EuroTourille ja olihan vielä kesäkuun alussa Vihdin ProTour. Dutch openin jälkeen en pelivirettä saanut oikein missään kisassa päälle ja touko-kesäkuun kisoista lähdin tyytymättömänä omaan peliini. Tuloksetkin puhuvat puolestaan. Mikä mättää? Puttipeli on hyvää. Draiviin on tullut pituutta ja se muutenkin toimii. On ollut aina kiva lähteä kisaan ja olen pelannutkin tosi rennolla ja hyvällä fiiliksellä. Mutta ei. Ei onnistu. En tiedä missä vika ja sen myötä motivaatio kisailemiseen, pelaamiseen yleensä ja treenaamiseen laski todella.

Taistelin toukokuun jälkeen pelillisen itseluottamuksen ja innostuksen puutteesta. Ei huvittanu. Tympäs, kun mietti kuinka paljon aikaa olen käyttänyt treenaamiseen ja oikeasti treenannut huolellisesti. Olen draivannut tuhasia draiveja ja putannut tuhansia putteja talven aikana, ja missä tämä kaikki näkyy. Ei ainakaan pelissä.

Homma motivaation puolelta vähän kääntyi, kun heinäkuun alussa pelasin Kärkkäinen Openin, josta kotiin tuomisena oli lähes ylivoimainen voitto. Mistä se tuli, mitä tapahtui? Kuten muihinkin kisoihin, oli kiva lähteä kisaan, pelasin rennolla ja hyvällä fiiliksellä. Kaikki vaan toimi, eikä se vaatinut mitään erityisponnisteluja. Valoa tunnelin päässä?  Ei siihen motivaation kasvattamiseen paljoa vaadittu, yksi hyvä kisa ja ihan eri mieli. Heti seuraavalla viikolla lähettiinkin sitten Ruotsiin, Scandinavian openiin, ja sekin oli hyvä kisa. Sijoitus 5. ja olin tyytyväinen. Paljon oli parannettavaa, mutta erittäin hyviäkin juttuja pelistä löytyi. Esimerkkinä siitä se, että pystyin pelaamaan yhden kierroksen vain 2 heittoa huonommin kuin Catrina Allen (pienistä sitä ihminen iloitsee ).

Viikko ennen Scandinavian Openia sain villikortin European Openiin ja lähdin kisaan totta kai aivan innoissani, mutta vähän harmitti se, että valmistautuminen kisaan jäi vähälle. Liian vähälle. Olihan EO lopulta kuitenkin kisakalenterini kauden isoin kisa. Vaikka olin hakenut villikorttia ja toivoin kisaan pääseväni, niin olin jo asennoitunut siihen, että paikkaa ei tule – kausi kun on ollut huono, enkä qualifieristäkään kyenny paikkaa itselleni pelaamaan. Ensimmäistä kertaa koko kauden aikana jännitti pelaaminen. Ei siis sillä tavalla, että se olis niinkään vaikuttanut suorituksiin, mutta tuli mieleen tunne, kun aloitti kisailun ja jännitti eka heitto   Noh, EO sitten meni miten meni, enkä ole edelleenkään sitä jaksanu/halunnu miettiä. En muista, koska olisi kisa painanut mieltä niin paljon. Olin pettynyt, surullinen ja koville otti. Ensimmäistä kertaa olin toooooosi masis omasta tekemisestä ja pelistä. Joku mulle sano tähän, että ”eihän se oo ku frisbeetä”. No ei oo ei, mutta mulle se oli nyt jotenki kova paikka epäonnistua, varsinkin kun kausi muutenkaan ollut päätä huimannut.

 

 

 

 

 

 

 

 
Jossain vaiheessa kesää vaan alko odottaan, että lopu jo kausi. Eihän kisoihin ole pakko osallistua, mutta ajattelin viedä loppuun ne tärkeimmät, mitä olin aiemmin suunnitellut. Joitain erilliskisoja peruinkin ja keskityin ihan vaan lomailuun ja muihin juttuihin kuin frisbeeseen. Teki ihan hyvää

Kauden loppuun vielä SM-kisat Lahdessa ja ProTour Oulussa. SM-kisat ei tuonut sen kummemmin mitään uutta kerrottavaa, samalla teemalla mentiin kuin koko kuluva kausi. Ei mainittavaa. ProTour olikin taas sitten ihan eri juttu. Vaikka pelillisesti voisi parantaa muutamia juttuja, niin kotiradalla voitto ja koko tourin 2.sija. Jes! Lisäksi loppukaudella olen pelannut joitain pikkukisoja (ei PDGAn alaisia) ja peli on sujunut itseasiassa aika hyvin.

Multa on kysytty kauden aikana, että olenko asettanut itselleni liian kovat tavoitteet kaudelle? Vastaus on, en ole. Tavoitteena mulla oli tekniikan kehittämisen lisäksi kehittää peliäni ja kehittää itseäni kilpapelaajana ja hankkia kokemusta. Kyllähän nuo on toteutunut, kantapään kautta. Oonhan mä aika kriittinen itelleni. Liiankin. Mutta ei, en tarkoita, että joka kisa pitää aina voittaa. Ei se aina ole mahdollista, mutta parhaansahan sitä kuitenkin aina yrittää. Ja jos ei voi olla tyytyväinen omaan peliin kisan jälkeen, niin se on aika tympeetä. Ja kun se jatkuu seuraavassa kisassa, ja seuraavassa, niin kyllä sitä miettii, että tässäkö se palkinto sitten on. Kun on paljon epäonnistumisia, niin ei oikein osaa sitten niistä onnistumisista iloita kunnolla.

Mitä tästä kaudesta nyt sit jäi käteen. Päällimmäisenä on vain mielessä sana vuoristorata. Ylhäältä alas ja sitä kautta takaisin, niinku Teflon brotherssiki laulaa  Ihan OK loppukauden myötä motivaatio ja innostuskin on palannut. Kai on oltava huonojakin kausia, jotta voi taas menestyä. Tämä kausi mulle nyt siiten se huono. Ja se on nyt takanapäin. Ja ihan huippua, että loppukaudelle tuli onnistumisiakin, niin voi hyvillä mielin siirtyä ens kaudelle. Sitten vielä, viimeisin rating-päivitys pisti miettimään peliäni ihan toiselta kantilta. Vaikka olen pelannut huonosti, niin rating on noussut alkukaudesta 9 pykälää. Eli kun on mennyt hyvin, on mennyt erittäin hyvin. Kyllä ratingin nousu motivoi ja parasta, että se tuli nyt tähän loppukauteen

Palataan vielä alkuun. Meni kauan, ennen kuin sain tämän blogin kirjoitettua. Kun ei ole kulkenut, on erittäin vaikeaa lähteä avaamaan ja kirjoittamaan, kun motivaatio on nolla. On totta, että niistä hyvistä asioista on paljon helpompi kirjoittaa. Mielummin kirjoittaisi, että “Jee, voitin”, tai “Wuhuu, pelasin yli oman ratingin”. Nyt kuitenkin tämän kirjoituksen jälkeen olen sitä mieltä, että myös negatiiviset asiat on hyvä avata ja tulee mietittyä ihan eri tavalla missä menee vikaan.

Nyt on hyvä fiilis lähteä kohti treenitalvea. Nyt kunnon nollaus ja pikkuhiljaa treenit päälle. Silleen rennosti. Suuri kiitos kaudesta sponsoreilleni ja kaikille tukijoille.

 

 

 

 

 

 

 

Team Powergrip. Ihan huippu tiimi meillä, ensinenässä Janne, joka jaksaa tukea ja auttaa, mutta myös muut.
Kiitos Discmania 
Isona tukijana myös oma seura OFS. Seura tekee hyvää työtä lajin kehityksen eteen, mutta myös kilpapelaajiensa tukemiseen. Seurakaverit on ihania.
Lisäksi tällä kaudella minua tuki myös Pörhön Autoliike Oy Oulu.
Ja myös koko tiimiä sponssannut Haix. Kiitos!
Ja muutenkin olen saanut tukea, neuvoja ja rakentavaa palautetta niin kavereilta, ystäviltä kuin tuntemattomiltakin.
Tältä kaudelta ei ole tukea puuttunut. Ja se on tärkeää!

Jenni