Heinäkuun 18. 2015 mietin ohimenevän hetken, että antaa olla. Heinäkuun 19. se äkkipikainen turhautuneen miehen ajatus vaikutti jo naurettavalta. Seuraavalla viikolla jo päätin, että pienen paussin jälkeen palataan siihen fiilikseen ja nousujohteiseen tekemisen tasoon, mikä kauden 2014 lopussa Pohjois-Amerikassa pelireissulla käydessäni oli.

Nyt kevään 2016 matkalta palattuani fiilis on parempi kuin koskaan.

Menneet menneitä

En jaksa miettiä, enkä liioin avatakaan viimekesäistä epäonnistumisten ja vammojen kierrettä. Oikeastaan pahat epäonnistumiset rajoittuivat vain Nokian keskusurheilupuistoon ja vammatkin olisivat voineet olla pahempia ja vaikeammin kuntoutettavia.

Nyt upean loma- ja kisamatkan jälkeen mieli täynnä intoa ja itseluottamusta, kuminauhajumpat ja vahvistavat salitreenit tuntuvat jo aika kaukaisilta. Nyt annetaan taas mennä – mutta muistetaan toki maltti, etteivät samat virheet toistu.

Miksi Memorial?

Miksei? No, toki jonkinlaiset perustelutkin löytyvät. Kauden 2015 päättyessä osaltani ennenaikaisesti jo heinäkuussa, päätin, että seuraava kausi saa alkaa huomattavasti aiemmin. Yhdysvaltoihin nyt oli aivan pakko lähteä 1,5 vuoden odottelun jälkeen hakemaan lisää kokemuksia.

Tuossa vaiheessa, kun matkaa suunniteltiin, tietoa torstaina alkavasta Disc Golf World Tourista ei vielä ollut. Kalenteriini iskettiin siis itselleni täysin uusi tuttavuus, Memorial Championship Arizonassa.

Memorial Championship on pelattu vuosikaudet samaan aikaan ja tämän tiedon varassa tehtiin lentovaraukset. Ainakin pelaajien taso olisi heti kauden avauskisassa kova, jos ei muuta.

Pelillistä edistystä

Tauko, aavistuksen aiempaa runsaampi talviharjoittelu ja pieni näkökulman muutos omaan tekemiseen näkyivät yllättävän nopeasti omassa tekemisessä radalla.

Jännitys loisti poissaolollaan ja heittovalinnat olivat kilpailutilanteessa fiksuja. Vaikka pieni työtapaturma (2. kierros) kilpailuun vielä osui, se ei suorituksena niin huonolta tuntunut, kuin mitä lukuina oli. Se oli vain “yksi niistä päivistä”.

Heittopituutta on tullut rystyheittoon entistä enemmän ja puttaaminen tuntuu kenties ensi kertaa koskaan mukavalta puuhalta. Puttaamisesta on tullut uhkan sijaan mahdollisuus. Se on aika tärkeä muutos, vaikka itsestään selvältä kuulostaakin

Aikatauluni tällä matkalla oli tiukka, sillä ensimmäisen viikon pyhitin henkiselle treenille. Kävin kyllä kiertämässä paikallisia ratoja, jos sellaisia sopivasti matkan varrelle osui, mutta enimmäkseen ensimmäinen matkaviikko oli pyhitetty elämyksille.

Ehdin kiertää Memorialin kisaradat harjoittelumielessä kerran jokaisen. Finaaliin hienon moving dayn jälkeen noustuani pääsin pelaamaan Fountain Hillsin toiseen kertaan ja paransinkin avauspäivänä heikommin sujunutta etuysiä selvästi. Se on hyvä merkki, sillä kauden pääkilpailuissa valmistautumiseen tulee olemaan enemmän aikaa – tai radat ovat jo entuudestaan tutumpia.

Kilpailun jälkeen on selkeä käsitys siitä, mitä osa-alueita tulee vielä ennen aktiivisinta osaa kilpakaudesta harjoitella, joten nyt on todella mukavaa jatkaa hommien paiskimista. Resepti on lopulta aika yksinkertainen. Työtä se menestys edellyttää.

Kisatapahtuma jätti toivomisen varaa

Rehellisyyden nimissä täytyy todeta, että tapahtumana Memorial Championship ei ole pelaajien tason edellyttämällä tasolla. Paikalla olivat yhdysvaltalaispelaajista käytännössä koko terävin kärki ja Suomestakin monta huippua.

Tiipaikat sen sijaan olivat heikkolaatuisia sekä hyvin vaihtelevia keskenään. Siis lähes kaikki huonoja ja monet vielä eri tavalla – voiko asia oikeastaan huonommin olla?

Väyläsuunnittelukin radoilla on hieman yksitoikkoista. Pitkälle pitää pystyä heittämään mielellään tarkasti, mutta huippuputillakin pystyy pelastamaan paikkapaikoin jopa epäonnistuneen heiton.

Toki lähtökohtaisesti yksinkertaiset väylät ovat oma haasteensa – yleensä tietää jo etukäteen, että par-tuloksella häviää isolle osalle kilpailijoista varmuudella heiton. Ainoan todellisen rakenteellisen haasteen tarjosivat muutamat haastavat korinpaikat.

Järjestelyt kilpailussa olivat muutenkin harmittavan heikot Euroopassa totuttuun verrattuna. Aikataulut pettivät ja lähtöaikojen sekä tuloksien päivittyminen kestivät luvattoman kauan. Pelaajien tason, radan tason ja järjestelyjen tason erot olivat liian suuria.

Muutamia yksittäisiä käsittämättömiä tapahtumia en viitsi edes tässä yhteydessä sanoa. Asiasta kiinnostuneet, tulkaa kysymään asiasta. Oidän kyllä pienen tarinatuokion mielelläni

Positiivista tässäkin on kuitenkin se, että nyt muistaa arvostaa taas pykälää enemmän sitä laadukasta työtä, jota kotisuomessa kilpailuja järjestistä puuhamiehistä ja -naisista suurin osa tekee!

Kiitos!

Tästä matkasta ja kokemuksesta olen jo muutamissa yhteyksissä kiittänytkin asianosaisia, mutta teen sen uudelleen. Tunne paluulentoa odotellessa oli totta kai osittain hieman masentunut, kun kaikki hienous jää taakse tällä erää.

“Ihan pieni” kateus iski, kun viimeisten päivien reissutoveri Pasi Koivu jäi hiomaan pelikirjaansa Disc Golf World Tourin avausosakilpailua La Mirada Openia varten. Mutta päällimmäisenä on sellainen mystinen vähän haikea tyytyväisyyden tunne.

Suomalaisten porukka tällä matkalla oli jälleen mahtava, kiitos kaikille matkaseurasta!

Tukea tuli omasta lähipiiristä monella eri tavalla ja monesta eri osoitteesta. Tietenkin “PG:n miehenä Amerikassa” matkustaminen oli sellainen asia ja kunnia, mistä koen suurta ylpeyttä. Mutta eihän tämä viimeiseksi retkeksi PG:n väreissä jää.

Kannustuksesta riittävä kiittäminen onkin sitten jo lähellä mahdotonta tehtävää. Suunnaton kiitos kaikille, jotka olivat hengessä mukana! Jatketaan eteenpäin!

Operaatio Make my States jatkuu. 4 osavaltiota on nyt koluttu. Ja kaudesta 2016 tulee mitä luultavimmin huikeampi kuin koskaan!