Lopulta hienosti päättyneen Memorial Championshipin jälkeen ei onneksi kauaa tarvinnut odottaa tositoimiin pääsemistä. Dutch Open koitti alle kuukauden kuluttua ja välissäkin Suomessa alkoi olla jo heittokelpoiset olosuhteet.

Tiimitreenejä

Maaliskuussa sain alle muutamia hyviäkin treenejä ja useimmissa mukana oli joku – joskus useampikin – tiimikaveri. Sokan, Hirsin, Leksan ja Tapanin kanssa tuli käytyä treenailemassa ja kuten arvata saattaa, meinkinki oli loistavaa ja puujalkavitsien taso maailmanluokkaa.

Paikkoina toimivat Kaatis, Nummelanharju, Kirjurinluoto Porissa useampaan kertaan ja pääsiäismaanantaina vielä “Mämmi Open” jokseenkin kuraisessa Talissa. Pääasia, että heittoja kuitenkin tuli alle hyvä määrä ja heittovire pysyi yllä.

Uudet tulokkaat bägissä, 2nd run FD Discmanialta ja Prodigyn A3, ottivat vankempaa jalansijaa bägissä ja yksi projekteistani, PD-riippuvuudesta eroon pääseminen, näytti sekin etenevän. Muutamia heikkoja hetkiä lukuun ottamatta puttaaminen sujui edelleen ihan mallikkaasti.

Luotto omiin kykyihin ja länsimaiseen lääketieteeseen

Omien kykyjen tiedostaminen ja luotto niihin on aika tärkeä juttu satunnaisten vastoinkäymisten syrjäyttämisessä. Niitä tulee nimittäin aina. Tällä kertaa torstaina noussut kuume pyrki häiriköimään kilpailusuoritusta.

Olin kuitenkin jo käynyt vuotta aiemmin maksamassa oppirahat Rijswijkissä, eikä sinänsä simppeli rata ollut muuttunut käytännössä ollenkaan. Luotin siis siihen, että osaan kyllä fiksut heitot valita, jos edes kerran pääsen radan käymään läpi. Ja luotin siihen, että heitto kulkee – miksei kulkisi?

No, torstai siis kuitenkin oli alunperinkin merkattu lepopäiväksi. Aamupäivällä siis lepoa ja iltapäivästä matkustus kohti Rijswijkiä, mikä ei sekään kovin kuormittavaa ole. Lisäksi länsimainen lääketiede on sen verran tehokasta ja luotettavaa, että pienen apteekkireissun jälkeen ei ollut epäilystäkään, etteikö kuume talttuisi.

Perjantaina en usko kuumetta enää olleen (en toki halunnut mitatakaan). Kurkkukivut ja nuhatukkoisuuskin olivat pahimmillaan juuri herätessä, mutta päivän mittaan nekin oireet katosivat käytännössä kokonaan.

Treenikierroksen jaksoin oikein hyvin ja avauksiahan tuli tietenkin tälläkin kertaa varmasti enemmän, kuin niitä kahden kisakierroksen aikana tulisi, vaikka rauhallisesti piti ottaa ja säästellä. Huolta siis lauantain kahden kierroksen jaksamisestakaan ei kuitenkaan ollut.

Rättyän Nikolle olin lupautunut parigolfpariksi ja kun olo oli ihan pirteä niin ei ollut syytä ohareitakaan tehdä. Parigolf oli tällä kertaa enemmän hupaisa, kuin menestyksekäs. Ei meistä kumpikaan mitenkään katastrofaalisen vihkoon heittänyt, mutta parigolfissa menestymiseen tarvittavaa määrää birdieitä emme napsineet.

Aamusta asti hereillä

Ainoa asia, mikä hieman mietitytti, oli kamalan aikainen aloitus. Kierroksen alettua jo kello 8:00, piti sängystä nousta ylös jo kuuden korvalla. Nopeat aamupalat ja pukemis-pakkailut, minkä jälkeen lämmittelyyn jäi aikalailla minimiaika, puolisen tuntia.

Ilokseni huomasin kuitenkin heti alusta asti, että hereillä ollaan. Aloitin kilpailun kartan mukaan 140-metriseltä 4m alamäkeen pelattavalta loppua kohti kapenevilla OB-rajoilla rajatulta väylältä. Laitoin 2nd run FD:n viiteen metriin, nappasin birdien ja loppuviikonloppu oli hieno pelailla.

Ensimmäisen kierroksen alussa olin jopa johtotahdissa, mutta siihen sattui muutama bonussuoritus (väylät 6, 8, 9, jos se jollekin jotain kertoo) heti alkuun, minkä jälkeen meno sitten tasaantui.

Pelasin koko kilpailun kakkoskortissa ja lopulta löysin itseni 8. sijalta. Sunnuntain draivailu oli lauantaihin verrattuna heikompaa, mutta puttivarmuus jatkui onneksi loppuun asti ja kotiintuomisina oli hieno sijoitus. Ylivoimaisesti olennaisin syy omiin parantuneisiin tuloksiin on juurikin suoritukset P1x:llä. Lyhyet avaukset, lähärit ja putit löytävät kyllä kohteeseensa ihailtavalla prosentilla tällä hetkellä.

Onnittelut jälleen Sepolle hienosta voitosta, Pasille ja Juholle onnistuneesta podium-uusinnasta sekä kaikille muillekin suomalaisille hyvistä suorituksista!

Mitä puuttuu?

Aivan täydellisestä nappivedosta (palkintopallisijan olisin laskenut sellaiseksi) puuttuu vielä jonkin verran varmuutta hankalampiin draiveihin ja lähestymisiin.

Lisäksi heitin edelleen kämmenheittoa todella vähän. Memorialissa kämmenheittojen määrä oli oikeasti ihan tasan nolla. Nyt niitä tuli kourallinen – kolme avausta (väylä 13) ja satunnaisia lähestymisiä, kun muuta mahdollisuutta ei ollut.

Kämmenheitto on ihan kontrollissa, kun sitä heittää paikaltaan, eikä aivan täydellä teholla. Tekniikkaa on täytynyt hieman muuttaa, ettei kroppa kärsi. Kovat tehot ja vauhdinotto eivät vielä mene ihan yksi yhteen tuon kanssa, joten siinä on se isoin kehityskohde.

Onneksi rystyheittäminen pääosin sekä putti ovat tällä hetkellä sellaisella tasolla, että seuraavaan kisaan Kankaanpäässä 23.-24.4. voi lähteä hyvällä itseluottamuksella. Nähdään siellä!

PS. Tuosta PD-riippuvuudesta: avasin PD:llä kolmen kierroksen + 9-väyläisen finaalin aikana vain viidesti. En minä PD:stä siis eroon halua, mutta kiva huomata, että osaa heittää muitakin pannuja.